Martti Ahtisaari1937— 10. presidentti 1994—2000

Martti Oiva Kalevi Ahtisaari syntyi 23. kesäkuuta 1937 Viipurissa. Isä Oiva Adolfsen työskenteli armeijan huoltojoukkojen aliupseerina. Isän sukujuuret olivat Etelä-Norjasta. Hän sai Suomen kansalaisuuden 1929 ja muutti sukunimensä Ahtisaareksi. Äiti Tyyne oli omaa sukuaan Karonen. Sotilasteknikko isä joutui rintamalle ja äiti muutti Martin kanssa sodan jaloista Kuopioon. Martti sai sisaren, Helin, kun hän itse oli jo 12-vuotias. Kuopio oli Martin lapsuus- ja kouluympäristö aina Kuopion lyseon ensimmäisille luokille asti. Siellä Martti tutustui Luonnonystävien kerhossa Jännevirralta Kuopioon opiskelemaan tulleeseen Eeva Hyväriseen, mutta heidän tiensä erkanivat, kun perhe muutti isän töiden perässä Ouluun. Siellä Martti kävi lyseon. Lyseo ja paikallinen Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys olivat keskeisiä hänen maailmankuvansa muotoutumisen kannalta. 19-vuotiaana hän liittyi myös sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi. Martista kehkeytyi utelias, rohkea ja seurallinen nuori mies.

Opiskeluaika

Asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen Martti pääsi Oulun opettajakorkeakouluun, josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1959. Martti toimi opettajana Suomessa vain vuoden. Seikkailunhaluinen nuori mies löysi NMKY:n lehdestä ilmoituksen, että kaukana Pakistanissa etsitään oppilaskodin johtajaa ruotsalaisten ylläpitämään liikuntakasvatusopistoon. Martti sai paikan ja siitä alkoi hänen uransa maailmankansalaisena ja tutustuminen kehitysyhteistyön haasteisiin. Vuonna 1960 oli todella rohkea teko lähteä ummikkona Pakistaniin. Martti ei pelännyt heittäytyä.

Palattuaan kolmen vuoden kuluttua Suomeen Martti Ahtisaari aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa. Käytännön toiminta tempaisi hänet kuitenkin mukaansa. Hänestä tuli Helsingin kansainvälisen ylioppilasklubin ja Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtaja. Hän sai suunnitella kehitysaputyötä ja järjestää Suomeen tulevien ulkomaisten opiskelijoiden toimintaedellytyksiä.

Palvelu ulkoministeriössä ja rauhantekijänä

Suomessa ensi askeliaan ottavan kehitysyhteistyön organisointi päätettiin antaa ulkoasiainministeriölle. Sen yhteyteen perustettiin ensin kehitysapu- ja myöhemmin kehitysyhteistyöosaston yksikkö. Kehitysyhteistyöstä kokemusta omaava Ahtisaari pääsi yksikköön töihin. Ura urkeni apulaisosastopäälliköksi asti vuosina 1965–1973. Hän oli toteuttamassa yhteistyöhankkeita, joista yksi merkittävimmistä oli yhteispohjoismainen, Tansaniaan rakennettu yhteisö, jonne tuli maanviljelijöiden koulutuskeskus, yliopistoon johtava oppikoulu sekä terveydenhoitolaitos. Virkamiesaikanaan hän kohtasi uudelleen nuoruudenystävänsä, humanististen tieteiden kandidaatin Eevan eräässä illanvietossa. Ahtisaari oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa ja kun Eeva katsoi sitä kotonaan, oli kortin toisella puolella pyyntö mennä naimisiin. Kosittu soitti jo samana yönä, että kyllä se vain sopii. Martti oli 30 ja Eeva 31-vuotias, kun he avioituivat vuonna 1968. Espoon kotiseutusihteerinä työskennellyt Eeva Ahtisaari jakoi aikaansa työn ja perheen välillä. Marko-poika syntyi vuonna 1969.

Kykeneväksi ja hyväksi organisoijaksi osoittautunut Ahtisaari sai Urho Kekkosen myötävaikutuksesta nimityksen Suomen suurlähettilääksi Dar es Salaamiin Tansaniaan vuonna 1973. Samalla hän toimi Sambian, Somalian ja Mosambikin suurlähettiläänä. Viisi vuotta kestänyt työ Tansaniassa perehdytti Ahtisaaren itäisen Afrikan kysymyksiin. Tähän liittyi myös Namibian itsenäistymisprosessin seuraaminen. Dar es Salaam oli yksi SWAPO:n (South West African Political Organization) toiminnan tukipiste. SWAPO oli namibialaisten vapautusliikkeen keskeinen elin ja myöhemmin tärkeä poliittinen puolue. Afrikkalaisten piirissä saavutettu luottamus johti siihen, että Ahtisaaresta tuli niin vapautustaistelijoiden kuin afrikkalaisten vaikuttajien ehdokas YK:n Namibia-valtuutetuksi. Namibia-valtuutettuna Ahtisaari valmisteli maata sen tulevaa itsenäisyyttä varten.

Ahtisaaret muuttivat 1978 New Yorkiin, jossa alkoi Martti Ahtisaaren ura Yhdistyneissä Kansakunnissa. Siellä Namibia-työ jatkui. Poliittisia edellytyksiä Namibian itsenäistymiselle ei kuitenkaan 1980-luvun alkuun tultaessa löytynyt ja tässä tilanteessa syntyikin mahdollisuus muuttaa Suomeen ja takaisin ulkoasianministeriöön.

Suomessa käytiin vilkasta keskustelua kehitysyhteistyön tehokkuudesta ja siihen suunnattujen varojen mahdollisista väärinkäytöksistä. Kehitysyhteistyöosaston johtajana ja kehitysyhteistyöasioiden alivaltiosihteerinä Ahtisaari tehosti kehitysyhteistyön organisointia ja arvostelun tarve poistui. Namibia-prosessin seuraaminen ja vaikuttaminen neuvottelujen kulkuun jatkui edelleen.

Vuonna 1987 Ahtisaari valittiin YK:n talous- ja hallintoasioista vastaavaksi alipääsihteeriksi. Maailmanjärjestö oli lisääntyneen tehtävämäärän paineessa joutunut suostumaan yhä uusiin menoihin ja samalla myös kasvaneeseen hallintoon. Ahtisaaren tehtäväksi tuli valmistella prosessi, jonka avulla saataisiin aikaan sekä säästöjä että jäsenmaiden – ennen kaikkea amerikkalaisten – sitoutuminen osuuteensa menojen maksussa.

Namibia-kysymys alkoi kulkea kohti ratkaisuaan kylmän sodan rintamalinjojen murtuessa 1980-luvun lopulla. Suurvallat edellyttivät nyt afrikkalaisten suostuvan itsenäistymiseen. YK:n pääsihteerin erityisedustajaksi nimitetty Ahtisaari lähti maaliskuussa 1989 Namibiaan johtaakseen noin 8000 YK:n sotilaan ja siviilihenkilön päällikkönä maan itsenäisyyteen. Koko prosessi oli vaarassa kriisiytyä. Maalis–huhtikuun vaihteessa SWAPO:n sotilaat tunkeutuivat Angolan puolelta Namibiaan varmistaakseen asemansa valmistauduttaessa vaaleihin, ennen kuin YK:n joukot olivat ehtineet saapua. YK:n pääsihteeriä informoiden Ahtisaari valtuutti paikalla olleet eteläafrikkalaiset joukot toimimaan maailmanjärjestön nimissä, tilanteen rauhoittamiseksi. Ahtisaari onnistui sitkeästi neuvottelemalla vakiinnuttamaan tilanteen ja ohjaamaan tapahtumat marraskuussa pidettyihin vaaleihin. Itsenäisen Namibian lippu nousi salkoon. Namibian hallitus kunnioitti Ahtisaaren työtä ja nimitti vuonna 1992 Eeva ja Martti Ahtisaaren Namibian kunniakansalaisiksi.

Suomen ulkoasiainministeriössä oli vapautumassa korkein virkamiestason vakanssi eli valtiosihteerin virka, johon Ahtisaari valittiin. Vuonna 1991 alkanut ministeriön johtaminen oli Ahtisaarelle mieluinen tehtävä. Aiemmat vuodet kehitysyhteistyöosastolla ja myös YK:ssa saatu taloudellishallinnollinen kokemus antoivat työlle hyvät lähtökohdat.

Presidentiksi

Vuoden 1994 presidentinvaalit käytiin oloissa, joissa Suomi oli ajautunut syvään taloudelliseen lamaan. Luottamus valtarakennelman perinteisiin toimijoihin horjui. Poliitikot koettiin kyvyttömiksi johtamaan maata pois vaikeuksista. Presidentin valinta oli muuttunut niin, että ensimmäistä kertaa käytettiin valitsijamiesjärjestelmän sijasta suoraa, kaksivaiheista kansanvaalia. Kuopiolainen poliitikko ja lehtimies Lasse Lehtinen oli päätekijä houkuteltaessa Ahtisaarta sosiaalidemokraattien ehdokkaaksi. Yllättäen sosiaalidemokraattien esivaaleissa 16.5.1993 Ahtisaari voitti pitkäaikaisen pääministerin Kalevi Sorsan. Valtakunnan politiikassa ryvettymätön Ahtisaari pystyi keräämään muita vaihtoehtoja enemmän myös puolueen ulkopuolisia ääniä. Ahtisaari teki mittavan vaalikiertueen joka puolelle maata ja osallistui noin 300 tilaisuuteen. Presidenttikisan lopullinen taisto käytiin vahvan naisehdokkaan, ruotsalaisen kansanpuolueen Elisabeth Rehnin ja Ahtisaaren välillä. Ahtisaari sai 53% äänistä.

1.3.1994 alkaneen presidenttikauden lähtölaukauksena oli Suomen neuvottelema ja Ahtisaaren ulkoministeriöaikanaan osin valmistelemakin EU-jäsenyyssopimus. Lokakuussa 1994 järjestetyssä kansanäänestyksessä suomalaisista äänestäjistä 57 prosenttia kannatti maan liittymistä Euroopan unioniin, ja niin liitos voitiin toteuttaa vuoden 1995 alusta. Eurooppalaisen kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän ja pohjoismaisen yhteistyön edistäminen, samoin kuin turvallisuuspolitiikka ilman jäsenyyttä Natossa (Pohjois-Atlantin liitto), ovat olleet Ahtisaaren ulkopolitiikan keskeisiä linjauksia. Presidentti Ahtisaari vieraili 129 kertaa ulkomailla muun muassa ulkomaankaupan kannalta tärkeiden yhteyksien luomiseksi. Kotimaisilla maakuntamatkoillaan kerran kuukaudessa hän lunasti vaalikampanjan aikana antamansa lupauksen pitää yllä keskusteluyhteyttä ”tavallisten” suomalaisten kanssa.

Ahtisaaren presidenttikauden huipentuma oli toimiminen Kosovon sodan rauhansopimuksen välittäjän tehtävissä yhdessä Venäjän entisen ulkoministerin Viktor Tshernomyrdinin kanssa. Kaksi ja puoli vuotta kestänyt sota päättyi Jugoslavian presidentin Slobodan Miloshevićin suostuttua 3.6.1999 Ahtisaaren ja Tshernomyrdinin Belgradissa neuvottelemiin Naton ja Venäjän yhteisiin rauhanehtoihin. Onnistuneiden neuvottelujen tuloksena Ahtisaari ja samalla myös Suomi saivat runsaasti myönteistä julkisuutta.

Rauhantyö jatkuu

Martti Ahtisaari ei halunnut pyrkiä toiselle kaudelle. Presidenttikautensa päätyttyä helmikuun lopussa 2000 Ahtisaari on osallistunut moniin kansainvälisiin välitystehtäviin. Hän perusti kautensa päätyttyä Crisis Management Initiative konfliktinratkaisujärjestön (CMI) joka ehkäisee ja ratkaisee väkivaltaisia konflikteja epävirallisen neuvottelun ja vuoropuhelun avulla kaikkialla maailmassa. Nykyisin CMI on yksi maailman johtavista toimijoista alallaan.

Tunnustuksena pitkäjänteisestä työstään rauhan puolesta Ahtisaarelle myönnettiin UNESCOn Félix Houphöuet-Boigny -rauhanpalkinto, 2008 ja saman vuoden joulukuussa vielä arvostettu Nobelin rauhanpalkinto. Ahtisaari tekee työtä edelleen lukuisissa rauhaa edistävissä organisaatioissa. Hän on myös perustanut rauhankasvatuspäivän, Ahtisaari päivä koululaisille. Päivää vietetään marraskuussa Martin päivän tienoilla. Sivustolta www.ahtisaaripäivä.fi löytyy keinoja kriisien ratkaisemiseksi neuvottelemalla niin pienissä kuin isoimmissakin yhteyksissä.

Helsingin Katajanokalla sijaitsevan Ulkoministeriön sisäpiha ja Oulun torin koillisosa on nimetty Ahtisaaren aukioksi.