Juho Kusti Paasikivi1870—1956 7. presidentti 1946—1956

Juho Kusti, syntyjään Johan Gustaf Hellstén, syntyi 27.11.1870 Hämeen läänin Kosken pitäjässä. Juhon isä oli kangaskauppias August Hellsten ja äiti Karolina Wilhelmina, omaa sukua Selin. Juholla oli myös siskopuoli, äidin avioton tytär. Äiti kuoli Juhon ollessa vain neljävuotias. Isä laittoi kyvykkään poikansa Hämeenlinnan suomenkieliseen normaalilyseoon, jossa Juho oli luokkansa priimus. Isäkin kuoli pojan ollessa 14-vuotias ja hänet otti huostaansa iäkäs täti Kaisa Hagman. Lukioaikana Juho muutti nimensä suomenkieliseksi. Hänestä kehittyi itsenäinen ja itsepäinenkin nuorimies. Myöhemmällä iällä hänen luonnekuvansa keskeisiksi piirteiksi tulivat maanläheinen realismi, varovaisuus ja pessimismi, joihin silti liittyi voimakkaan kuohuva temperamentti.

Opiskeluaika

Syksyllä 1890 Juho aloitti opinnot Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä. Hän valitsi pääaineekseen venäjän kielen ja kirjallisuuden. Juho liittyi Hämäläiseen osakuntaan, jossa vallitsi suomalaiskansallinen henki. Opiskelujensa ohella hän kirjoitti Uusi Suometar -lehteen. Juho teki puoli vuotta kestäneen opiskelu- ja toimittajamatkan Novgorodiin, joka tutustutti hänet venäläiseen kulttuuriin. Tämä kiinnostus jatkui läpi hänen elämänsä ja siitä oli hyötyä hänen tulevalla urallaan. Juho valmistui filosofian kandidaatiksi, mutta päätti vaihtaa tiedekuntaa ja jatkaa opintojaan oikeustieteellisessä. Vuonna 1893 Juho rakastui ruotsinkieliseen luonnontieteen opiskelijaan Anna Forsmaniin. He menivät naimisiin neljä vuotta seurusteltuaan ja saivat kaksi tytärtä ja kaksi poikaa.

Yhteiskunnallinen vaikuttaja

Toukokuussa 1901 Juho Paasikivi valmistui molempain oikeuksien tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa aihe oli ”Lainkäytön kehittymisestä veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa vanhemman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan. Kompetenssikysymys.” Paasikivi oli tehnyt opintomatkoja Tukholmaan kerätessään materiaalia väitöskirjaansa varten ja hän suoritti opintoja myös Leipzigin yliopistossa. Vuonna 1903 hänet nimitettiin finanssiasioista vastaavan Valtiokonttorin ylitirehtööriksi seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.

Jo opiskeluaikanaan Paasikivi oli omaksunut näkemyksen kielen ja kansallisuuden keskeisestä merkityksestä. Siksi hän vuosisadan vaihteessa hakeutui Uuden Suomettaren ympärille ryhmittyneen Suomalaisen Puolueen piiriin. Suomen erillisaseman säilyttäminen vaati sosiaalipoliittisen reformiohjelman toteuttamista. Tässä Paasikivellä oli huomattava rooli. Hän taisteli lehtikirjoittajana valtiollisen ja kunnallisen äänioikeusuudistuksen puolesta. Vuoden 1905 Suurlakon jälkeen Paasikivi nousi merkittäväksi vaikuttajaksi politiikassa. Hän oli mukana Eduskunnan uudistuskomiteassa laatimassa periaatteita yksikamariselle eduskunnalle. Paasikivi valittiin kansanedustajaksi Suomalaisen Puolueen listoilta 1907, ja hän herätti huomiota ryhmänsä näkyvimpiin hahmoihin kuuluvana kykynä.

Paasikivi nousi senaatin finanssitoimituskunnan päälliköksi, joka vastaa nykyisin valtiovarainministerin asemaa. Ura jäi lyhyeksi. Senaatti hajosi keväällä 1909 Venäjän-poliittisiin kysymyksiin. Paasikivi piirsi sekä oman että ryhmänsä myöntyvyyspolitiikan rajoja perustellen eroamista sillä, ettei Suomalainen Puolue voinut sitoutua panemaan täytäntöön mitä tahansa Venäjän vaatimuksia. Myöntyvyyspoliitikkona Paasikivi kuitenkin katsoi, että hänen johtamansa valtiokonttorin oli maksettava venäläistyneen senaatin määräämät, niin sanottujen sotilasmiljoonien vuosierät. Kun vuoden 1913 valtiopäivät hyväksyivät mietinnön, jonka mukaan maksaminen oli laitonta, Paasikivi päätti jättää virkauran ja politiikan kokonaan ja siirtyi yksityiseen liikeyritykseen. Hän toimi Kansallis-Osake-Pankin (KOP) pääjohtajana seuraavat kaksikymmentä vuotta, mutta silti häntä tarvittiin myös Suomen asioiden hoidossa.

Keisarivallan luhistuminen keväällä 1917 nosti liberaalit näyttävästi Venäjän johtoon. Uudessa tilanteessa Paasikivi toimi Suomalaisen Puolueen edustajana K. J. Ståhlbergin johtamassa perustuslakikomiteassa, joka luonnosteli maalle hallitusmuotoa ja siihen liittyviä muita säännöksiä. Paasikivi teki työtä Suomen autonomisen aseman vakiinnuttamiseksi aina lokakuun vallankumouksen aattopäiviin saakka. Vasta bolshevikkien nousu valtaan karisti hänestä viimeisetkin lojalismin rippeet. Hänen käsityksensä mukaan Suomen saavuttama itsenäisyys oli tullut ulkoisten maailmantapahtumien tuloksena ”taivaan lahjana”. Paasikivi katsoi, ettei itsenäisyyden saavuttaminen riittänyt, se oli myös varmistettava. Muutoin Venäjä pyrkisi valloittamaan menettämänsä maat takaisin. Keväällä 1918 Paasikivi oli Saksan tukeen luottavan suuntauksen johtomiehiä Suomessa.

Sisällissodan lopussa, toukokuussa 1918, valtionhoitaja P. E. Svinhufvud järjesti Paasikiven seuraajakseen senaatin talousosaston varapuheenjohtajana eli pääministerinä. Yhdessä he kaavailivat Saksan keisari Wilhelmin tuen varmistamista valitsemalla saksalaisen prinssin Friedrich Karlin Suomen hallitsijaksi. Aie kaatui Saksan hävittyä sodan. Paasikiven senaatti joutui jättämään paikkansa. Sitä ennen senaatti ehti kuitenkin hyväksyä lokakuussa 1918 niin sanotun ”torpparien vapautuslain”, jonka suuntaviivoja hän oli ollut laatimassa. Torpparilaki antoi laajoille kansanosille omaa maata. Tällä oli suuri vaikutus kansakunnan eheytymiseen sisällissodan jälkeen

Venäjän kansalaissodan käännyttyä bolshevikeille voitolliseksi ajatus V. I. Leninin hallituksen kanssa solmittavasta rauhasta alkoi voittaa alaa. Rauhanehdot muotoiltiin kaikkien valtiopäiväpuolueiden edustajista koostuneessa Paasikiven komiteassa keväällä 1920. Tarton rauhanneuvotteluissa Paasikivi piti venäläisten kanssa saavutettua kompromissiratkaisua enemmän kuin tyydyttävänä. Itsenäisen Suomen rajat oli sopimuksella turvattu. Sopimus astui voimaan 31.12.1920. Boshevikki-Venäjä muodosti Paasikiven mielestä silti jatkuvan uhan. Tarton saavutukset merkitsivät vain ajan voittamista.

Kansallisosakepankin pääjohtajana Paasikivi oli keskeisesti mukana talouselämän ja valtion erilaisissa komiteatehtävissä. Pankin johtamisessa käyttämiensä jyrkkien otteiden vuoksi Paasikivi joutui ristiriitaan pankin muun johdon kanssa. Kriisin luomat paineet yhdessä vaimon sairastelun ja 1931 tapahtuneen kuoleman aiheuttamien huolien kanssa kiristivät Paasikiven hermot äärimmilleen ja johtivat lopulta eroon pääjohtajan virasta 1934. Paasikivi oli siirtynyt eläkkeelle ja solminut uuden avioliiton 54-vuotiaan KOP:n pankkivirkailijan, entisen näyttelijän Alli Valveen kanssa, joka oli hyvä käsittelemään temperamenttista miestään. Suomen omaksuttua ulkopolitiikassaan pohjoismaisen suuntauksen, Tukholman-lähettilään paikka muodostui tärkeäksi. Paasikivi suostuteltiin kielitaitoisena ja taitavana diplomaattina ottamaan vastaan lähettilään virka 1936. Hän loi erinomaiset diplomaattiset suhteet Ruotsiin.

Kun Neuvostoliitto toisen maailmansodan kynnyksellä kutsui Suomesta valtuuskunnan keskustelemaan rajansiirroista, pyysi hallitus idänsuhteiden asiantuntijaa Paasikiveä valtuuskunnan puheenjohtajaksi. Paasikivi piti myönnytyksiin perustuvan kompromissin etsimistä välttämättömänä sodan estämiseksi. Näin siitäkin huolimatta, että se merkitsisi eroa pohjoismaisesta puolueettomuudesta. Sotamarsalkka Gustaf Mannerheim oli Paasikiven kanssa samalla linjalla, mutta ulkoministeri Eljas Erkko asettui päinvastaiselle kannalle. Neuvottelut katkesivat marraskuun puolivälissä 1939. Talvisodan sytyttyä Paasikivi nimitettiin Rytin hallitukseen salkuttomana ministerinä ja hän toimi Rytin ja ulkoministeri Tannerin ulkopoliittisena neuvonantajana.

Talvisodan päätyttyä Paasikivi sai jälleen matkustaa Moskovaan vastaanottamaan rauhanehtoja. Kun rauha oli tehty, hänet nimitettiin Moskovan-lähettilään vaikealle palkalle. Hallitus oli sillä aikaa alkanut lähentää välejään Saksaan. Tietovuotoja pelätessään hallitus oli pitänyt lähettiläät pimennossa asiasta. Paasikivi erosi lähettilään virasta. Jatkosodan syttyessä 1941 hän siirtyi takaisin kotimaahan. Saatuaan selvityksen poliittisesta tilanteesta hän omaksui hallituksen Saksalle myönteisen linjan. Vaikka hän oli virallisesti eläkkeellä, hän oli keskustelu- ja neuvopitoyhteydessä presidentti Rytin kanssa ja selvillä johdon tilannearvioista.

Paasikivi osallistui kevään 1944 monivaiheisiin rauhanneuvotteluihin Tukholmassa ja Moskovassa. Hän suositteli hallitukselle rauhan tielle lähtemistä. Erilaiset tilannearviot johtivat Moskovan-matkan jälkeen Paasikiven ja Rytin suhteiden viilenemiseen. Paasikivi jätettiin ulos neuvotteluista. Syksyn 1944 kuluessa kävi ilmeiseksi, ettei tyydyttäviä suhteita Neuvostoliittoon pystytä rakentamaan ilman Paasikiveä. Hänellä oli Moskovassa hyvä maine, eikä hän ollut leimautunut sotapolitiikan kannattajaksi. Paasikivi sai hallituksenmuodostajan tehtävän marraskuussa 1944. Hän ymmärsi, että oli Suomen etujen mukaista luoda hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon. Tämä muodostui Paasikiven linjan perustaksi. Ulkopolitiikka kulki aina sisäpolitiikan edellä.

Tilanteen vakiintumista edistivät voittajasuurvaltojen hyväksymät maaliskuun 1945 eduskuntavaalien tulokset. Paasikivi muodosti uusitun hallituksensa kolmen suuren puolueen, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP), Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Maalaisliiton pohjalle. Presidentti Mannerheimin erottua maaliskuussa 1946 eduskunta valitsi Paasikiven lähes itseoikeutetuksi seuraajaksi presidentinvirkaan.

Presidentti jälleenrakentajana

Paasikivi piti ensisijaisena velvollisuutenaan maan ulkopolitiikan realistisen johtamisen kohti lopullista rauhaa ja sen tuomaa suurempaa toimintavapautta. Rauha voittajavaltojen kanssa allekirjoitettiin vihdoin Pariisissa helmikuussa 1947. Ratifiointiprosessin päätyttyä valvontakomissio poistui maasta syyskuussa. Stalinin ehdotettua helmikuussa 1948 sopimusta ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta, YYA-sopimusta, Paasikivi hyväksyi ajatuksen pitäen kiinni siitä, että sopimus laadittiin suomalaisten valmisteleman luonnostelman pohjalta. Sopimus allekirjoitettiin Moskovassa kymmeneksi vuodeksi. Ratkaisun tuloksena Pariisin rauha ei yksinään määritellyt Suomen asemaa. Sen rinnalle ja vielä sitä tärkeämmäksi kohosi YYA-sopimus. Yhdessä nämä kaksi stabiloivat Suomen kansainvälisen aseman aina kylmän sodan päättymiseen saakka.

Paasikivi oli 1946 valittu presidentiksi Mannerheimin toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi vuoteen 1950. Uusissa presidentinvaaleissa hänet valittiin 171 äänellä jatkamaan valtionpäämiehenä. Toisella presidenttikaudella pääpaino alkoi siirtyä sisäpolitiikkaan, jota leimasi sosiaalidemokraattien ja Maalaisliiton valtataistelu pääministeri Urho Kekkosen rakentaessa asemiaan seuraavia presidentinvaaleja varten. Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa vahvistunut ”suojasää” lisäsi ulkopoliittista liikkumavaraa. Suomi liittyi 1955 sekä Pohjoismaiden neuvostoon että Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Paasikiven pitkän uran huipentuma oli hänen matkansa Moskovaan saman vuoden syksyllä ja siellä sovittu Porkkalan vuokra-alueen palautus Suomelle. YYA sopimus uusittiin muuttamattomana, ja näin tehtiin aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka vuonna 1991. Paasikiven toisen presidenttikauden loppuun mennessä Suomi oli jo päässyt eroon lähes kaikista sodan aiheuttamista rajoituksista ja poikkeustoimista; sotakorvaukset oli suoritettu loppuun, siirtoväki saatu asutettua ja säännöstely oli purettu asteittain. Suomen kehitys hyvinvointivaltioksi lähti vauhtiin.

Paasikivi ei enää 1956 asettunut ehdolle presidentinvaaleissa, mutta itse vaalitoimituksen aikana hänet vedettiin – omasta suostumuksestaan – esiin ”mustana hevosena”. Valitsijamieskannatus ei ratkaisevassa äänestyksessä kuitenkaan riittänyt, joten Paasikivi erosi 1.3.1956 virastaan. Hänen tarkoituksenaan oli jatkaa jo vuosia aikaisemmin aloittamaansa muistelmien kirjoittamista, mutta kuolema saapui 86-vuotiaalle valtiomiehelle joulukuussa 1956.

Juho Kusti Paasikivi on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.