Gustaf Mannerheim syntyi 4.6.1867 Louhisaaren linnassa Askaisissa, seitsenlapsisen perheen kolmantena. Suku on kreivillinen siten, että vanhin poika on kreivi. Gustaf peri vapaaherran arvon. Isä kreivi Carl Robert Mannerheim oli monialainen liikemies, mutta suhdanteet, uhkapelit ja muu hummaaminen saivat hänet vararikkoon, Louhisaaresta oli luovuttava. Isä ei juuri välittänyt vaimostaan tai lapsikatraastaan. Hän häipyi Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. Äiti Hélène von Julin kuoli yksinhuoltajan taakkansa alle vain 38-vuotiaana, Gustafin ollessa 14-vuotias. Isän vararikko, perheen hajoaminen ja äidin varhainen kuolema leimasivat Gustafin lapsuutta. Lapsikatras joutui hajalleen sukulaisten hoiviin. Gustafin kasvatuksesta vastasi ensisijaisesti eno, Albert von Julin.
Sotilasura
Itsepäinen ja kunnianhimoinen poika lähetettiin 15-vuotiaana Suomen Kadettikuntaan Haminaan. Sieltä hänet erotettiin kurinpitorikkomusten takia. Hän jatkoi opintojaan kymnaasissa ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1887. Sotilasura avautui uudelleen, kun Gustaf pääsi Pietarissa sijaitsevaan Nikolain ratsuväenopistoon. Hän menestyi hyvin vaativassa sotakoulussa. Sukulaisdaamien keisarinnalle suosittamana ja enonsa tukemana Gustaf valittiin keisarinna Maria Fjodorovnan chevalier-kaartin ratsuväkirykmenttiin. Hänet eteni urallaan kaartinratsumestariksi.
Gustaf oli ulkomuodoltaan komea, hieman ankaran oloinen, ryhdikäs ja huoliteltu sotilas ja hän taisi hyvät käytöstavat. Sotilaan ainaiset rahahuolet loppuivat, kun sukulaiset järjestivät hänet avioliittoon varakkaan kenraalintyttären Anastasie Arapovan kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi tytärtä, Anastasie ja Sophie. Avioliitto ajautui nopeasti kriisiin. Puolisot erosivat vuonna 1902 ja Anastasie muutti lastensa kanssa Pariisiin.
Uraansa edistääkseen Mannerheim lähti vapaaehtoisena Japanin sotaan 1904. Hän saavutti esimiestensä arvostuksen ja yleni everstiluutnantiksi taisteluissa osoittamansa urhoollisuuden vuoksi. Jo tällöin hän alkoi suunnitella pitkää tiedusteluretkeä Aasiaan, muiden sen ajan tutkimusmatkailijoiden, kuten sukulaisensa Nordenskiöldin innoittamana.
Japanin sodasta palattuaan Mannerheim osallistui aatelisen sukunsa edustajana Suomen viimeisille säätyvaltiopäiville ja tuli tunnetuksi Suomen valtaa pitävien keskuudessa. Hän valmisteli sotilaallis-tieteellistä Aasian retkeään ja loi suhteita myös tieteen ja fennomaanien piireissä. Mannerheimin ratsain tekemä, kaksivuotinen tutkimusmatka alkoi Turkmenistanista lokakuussa 1906. Hän ratsasti pari avustavaa miestä kumppaninaan lähes kokonaan Kiinalle kuuluvilla alueilla. Sotilaallisena tehtävänä oli kartoittaa Venäjää, Kiinaa ja Iso-Britanniaa kiinnostavia, pääosin asumattomia vuoristoseutuja. Keräämällään etnografisella aineistolla hän osoitti huomattavaa tieteellistä lahjakkuutta. Retkensä jälkeen Mannerheim sai kaartinrykmentinkomentajan aseman, aluksi maalaisvaruskunnassa Puolassa. Vuonna 1911 hänet siirrettiin Varsovaan Keisarin kaartinulaanirykmentin komentajaksi. Varsovan aika oli onnellista, siellä hän kiintyi syvästi ruhtinatar Marie Lubomirskaan. Vuonna 1914 alkaneen 1. maailmansodan taisteluissa Mannerheim johti ansiokkaasti joukkojaan pääasiassa Itävalta-Unkarin vastaisilla rintamilla ja Romaniassa. Hän sai keisarilta Yrjön ristin urhoollisuudesta.
Venäjän vallankumous alkoi lokakuussa 1917. Juuri itsenäistyneellä Suomella oli Mannerheimille töitä. Suomen senaatti ryhtyi riisumaan aseista ja karkottamaan vanhan emämaan joukkoja. Senaatti muodosti kiireessä järjestysjoukkoja, suojeluskuntien pohjalta. Tammikuussa 1918 P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti valitsi Mannerheimin järjestysjoukkojen ylipäälliköksi. Saksassa koulutetut, suomalaiset jääkärit toivat sotilaallista kykyä joukkoihin. Suomen sisällissota tammikuusta toukokuuhun 1918 oli osa ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän bolshevikkivallankumouksen kuohuja. Valkoiset eli järjestysjoukot ja punaiset, työväestön armeija, taistelivat viisi kuukautta. Saksalaisten avulla valkoiset voittivat sodan.
Korostaakseen vapaussodan suomalaista luonnetta Mannerheim järjesti 16.5.1918 ”talonpoikaisarmeijansa” suuren voitonparaatiin Helsingissä. Helsingin punaisen hallituksen ja sotaväen oli nimittäin kuukautta aikaisemmin kukistanut kenraalimajuri von der Golz joukkoineen, ja saksalaismielisyys oli Helsingissä voimakasta. Mannerheim vastusti senaatin poliittista ja sotilaallista saksalaissuuntausta, joka oli siirtämässä Suomen täysin Saksan valtapiiriin saadakseen Suomelle turvallisuustakuut Venäjää vastaan. Kun senaatti ei myöntynyt Mannerheimin vaatimuksiin, hän poistui 1.6.1918 maasta vakuuttuneena siitä, että Ranska ja Iso-Britannia kuitenkin voittaisivat sodan. Mannerheim oli poissa maasta vapaussodan lopun kohtalokkaan vaiheen, suurten vankileirien, valtavien tauti- ja nälkäkuolemien ja pitkällisten oikeusprosessien ajan. Hän oli jo sodan aikana yrittänyt estää ”valkoista terroria” ja vastustanut punaisten massavangitsemista sekä heihin kohdistettavaa maanpetosoikeudenkäyntimenettelyä.
Suomessa oli Saksan romahdettua tehtävä hallituksen vaihdos. Syksyllä 1918 Mannerheim neuvotteli Lontoossa ja Pariisissa ja sai läntisiltä valloilta suuren elintarvikelähetyksen, joka pelasti Suomen nälkäkatastrofilta. Mannerheim kutsuttiin Svinhufvudin jälkeen väliaikaiseksi korkeimman vallan haltijaksi valtionhoitajan nimekkeellä 12.12.1918 siihen saakka, kun ajankohtaiseksi tullut hallitusmuotokysymys ratkaistaisiin. Kevään 1919 kuluessa hän sai Ison-Britannian ja Yhdysvallat tunnustamaan Suomen itsenäisyyden ja Ranskan uudistamaan jo kerran myöntämänsä tunnustuksen. Näiden tunnustusten ja Tukholmaan sekä Kööpenhaminaan suuntautuneiden valtiovierailujensa avulla Mannerheim vahvisti Suomen uutta, suvereenia asemaa pyrkien sitomaan sen voittajavaltioihin Ranskaan ja Englantiin sekä Ruotsiin. Uuden hallitusmuodon mukainen tasavallan presidentin vaali toimitettiin heinäkuussa 1919 eduskunnan toimesta. Mannerheim sai 50 ääntä, valituksi tuli K. J. Ståhlberg 143 äänellä.
Mannerheim vetäytyi politiikasta kahdeksitoista vuodeksi. Kansa oli edelleen kahtiajakautunut ja oikeistoradikalismi Lapuan liikkeen muodossa nosti päätään, uusi sodan uhka oli ilmassa. Presidentti P. E. Svinhufvud nimitti maaliskuussa 1931 Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja sodanaikaiseksi ylipäälliköksi sitoen hänet jälleen valtiojärjestelmään. Mannerheim sai sotamarsalkan arvon 1933.
Ylipäällikkönä 1939–1944
Mannerheimin varusteluvaatimuksista huolimatta armeija oli syksyllä 1939 huonosti varustettu. Mannerheim katsoi suomalais-neuvostoliittolaisten raja- ja turvallisuusneuvottelujen aikana, ettei Suomella ollut mahdollisuuksia ajaa niin tiukkaa linjaa kuin hallitus ajoi. Hän suositteli suostumista aluemyönnytyksiin ja -vaihdoksiin. Neuvottelujen kariutuminen johti sotaan. Mannerheim otti vastaan 30.11.1939 ylipäällikön tehtävän ja perusti päämajansa Mikkeliin. Hän pysyi ylipäällikkönä 31.12.1944 asti ja oleskeli enimmän osan tätä kautta Mikkelissä. Iästään ja terveytensä ongelmista huolimatta hän työskenteli herkeämättömästi koko sodan ajan, paria aivan lyhyttä lomaa lukuun ottamatta. Näin hän antoi armeijalle ja koko kansalle esimerkin tilanteen vakavuuden vaatimasta panoksesta.
Talvisodan, sen jälkeisen välirauhan ajan ja uuden, 25.6.1941 puhjenneen jatkosodan ajan Mannerheim oli jäsenenä siinä neljän tai viiden henkilön ryhmässä, joka tosiasiallisesti johti maata. Tähän piiriin kuuluivat Mannerheimin lisäksi presidentiksi 1940 tullut Risto Ryti, pääministerit J. W. Rangell ja Edwin Linkomies, ulkoministerit Väinö Tanner, Rolf Witting ja Henrik Ramsay sekä puolustusministeri, jalkaväenkenraali Rudolf Walden. Mannerheimilla oli tärkeä vaikutus Talvisodassa ja sen jälkeisissä rauhanpyrkimyksissä. Hän korosti voimakkaasti, että armeija oli saavuttamistaan sankarillisista torjuntavoitoista huolimatta heikko ja kestokykynsä äärirajoilla. Raskaatkin rauhanehdot oli siksi hyväksyttävä, niin kuin tehtiinkin.
Talvisodan päättymistä seurasi Neuvostoliiton jatkuva, yleisen maailmantilanteen aiheuttama painostus. Sen ainoana vastavoimana saattoi olla Saksa. Saksa oli kuitenkin liitossa Neuvostoliiton kanssa. Syyskuusta 1940 alkaen Saksa alkoi vähitellen ottaa Suomen suojelukseensa Neuvostoliittoon nähden. Vuodenvaihteesta 1941 sotilaalliset yhteydet päämajojen välillä pikkuhiljaa tiivistyivät. Viimeiseen saakka oli kuitenkin epävarmaa, ryhtyisikö Saksa sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tänä aikana Suomi pystyi merkittävästi parantamaan armeijan varustetasoa. Marsalkan sodanjohto 1941–1944 oli myös psykologista: hän piti arvovallallaan päämajan kenraalit ja rintamakomentajat sekä hallituksen jäsenet johdossaan ja vähensi pitkittyvän sodan aikana sisäisiä ristiriitoja ja kilpailua. Arvovallan poliittinen merkitys tuli esiin suhteessa Saksaan, jolta Mannerheim Suomen johtajista selvimmin vaati Suomen poliittisen ja sotilaallisen itsenäisyyden muodollista ja asiallista kunnioittamista. Tämä ilmeni Mannerheimin 75-vuotispäivänä 4.6.1942. Saksan Führer Adolf Hitler saapui yllättäen onnittelemaan juuri Suomen marsalkaksi nimitettyä Mannerheimia. Mannerheimin käytöstä tässä tilanteessa on pidetty esikuvallisena kohteliaisuuden ja samalla omasta arvovallasta kiinnipitämisen yhdistelmänä. Saksan tavoittelema määräysvalta tai muodollisen liittosopimuksen vaatiminen voitiin torjua niin, että selvittiin presidentti Rytin kesällä 1944 antamalla takuulla, kirjeellä ulkoministeri Ribbentropille, joka oli voimassa vain muutaman viikon.
Presidenttiaika
Neuvostoliiton suurhyökkäys kesä–heinäkuussa 1944 pakotti Suomen armeijan vetäytymään Itä-Karjalasta ja peräytymään Kannakselta. Näin syntyi valmius raskaiden rauhanehtojen hyväksymiseen. Rauhan edellytyksenä oli hallituksen vaihdos ja siteiden katkaiseminen Saksaan. Mannerheim valittiin tasavallan presidentiksi eduskunnassa 4.8.1944. Tästä alkoi rauhanprosessi, jonka Mannerheim onnistui ajoittamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Saksa oli jo riittävästi heikentynyt niin, ettei sen arveltu tuhlaavan voimiaan Suomeen. Neuvostoliitolla ei taas enää ollut intressiä vaatia täydellistä antautumista tai valloittaa Suomea sen keskittäessä voimansa Baltian, Puolan ja Saksan suunnalle. Länsivallat ja Ruotsi olivat valmiita tukemaan Suomen erillisrauhaa poliittisesti ja taloudellisesti. Samalla Suomen kansa oli Itä-Karjalan menetyksen ja Kannaksen ja Viipurin tappioiden jälkeen valmis ottamaan vastaan raskaat rauhanehdot.
Mannerheim johti rauhanprosessin yhtä aikaa presidenttinä, ylipäällikkönä ja käytännössä myös pää- ja ulkoministerinä, uuden pääministeri Antti Hackzellin halvaannuttua kesken neuvottelujen, elo–syyskuussa 1944 Suomen Tukholman-lähettilään G. A. Gripenbergin kiinteästi avustamana. Hänen auktoriteettinsa oli keskeisen tärkeä kansan mielialojen ja etenkin armeijan johtamisen kannalta. Armeijan oli orientoiduttava nopeasti uudelleen, kun välit Saksaan ja Saksan Pohjois-Suomessa oleviin joukkoihin katkaistiin ja vastaavasti jouduttiin tekemisiin entisen vihollisen, Neuvostoliiton sotilaiden ja pian sen valvontakomission siviiliedustajien kanssa.
Mannerheimin auktoriteetilla oli suurta merkitystä Liittoutuneiden valvontakomission asetuttua Helsinkiin välirauhan jälkeen. Rauhanprosessin aikainen vallankeskitysvaihe päättyi uuden, J.K. Paasikiven muodostaman poliittisen hallituksen astuttua lyhytaikaisten presidenttihallitusten tilalle marraskuussa 1944. Presidentti Mannerheim joutui suurin epäilyksin nimittämään Paasikiven hallitukseen sisäministeriksi kommunisti Yrjö Leinon.
Mannerheimin terveys heikkeni ja hän matkusti leikattavaksi Tukholmaan ja sittemmin lomamatkalle Portugaliin ja siksi hänen osuutensa valtion johtamiseen väheni. Vaikka Mannerheim olikin valittu presidentiksi poikkeusvaiheen ajaksi, hän ei halunnut erota heti kevään 1945 eduskuntavaalien jälkeen. Maailmantilanne oli vielä epäselvä sodan jatkuessa toukokuuhun 1945 saakka. Mannerheim pelkäsi joutuvansa tuomittavaksi välirauhansopimuksen edellyttämässä ja valvontakomission kiirehtimässä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Sekä suomalaisten että neuvostoliittolaisten intressissä oli kuitenkin säästää Mannerheim tästä. Saatuaan siitä selvyyden hän erosi maaliskuussa 1946. Ylioppilaat osoittivat hänelle soihtukulkueena kunnioitustaan, mikä oli ajan oloissa tärkeä ele. Myös kommunistit olivat valmiit myöntämään Mannerheimin merkityksen rauhan aikaansaamisessa.
Mannerheim omistautui tämän jälkeen hoitamaan heikentynyttä terveyttään Valmontin sanatoriossa Montreux’ssä Sveitsissä. Mannerheimin kuollessa vatsaleikkauksen jälkeen 83-vuotiaana, 27.1.1951 (Suomen aikaa 28.1.) hänen muistelmansa olivat niin valmiit, että sen ensimmäinen osa voitiin julkaista vielä samana vuonna.
Mannerheim on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.