Urho Kaleva Kekkonen1900—1986 8. presidentti 1956—1981,
viisi kautta

Urho Kaleva syntyi 3.9.1900 Pielavedellä, Lepikon torpaksi kutsutulla asutustilalla, perheensä esikoisena. Hänen isänsä Juho Kekkonen oli kohonnut rengistä ja metsätyömiehestä metsätyönjohtajaksi ja tukkiasioitsijaksi. Äiti Emilia, omaa sukua Pylvänäinen oli talollisen tytär. Perheeseen syntyi myöhemmin vielä tytär ja poika. Isän työn vuoksi asuinpaikkakunta vaihtui usein. Urhon yhteiskouluaikana perhe asui Kajaanissa. Kuriton ja vallaton poika piti kirjoittamisesta. Hänen ensimmäiset kirjoituksensa julkaistiin Kaikuja Kajaanista lehdessä. Kajaanin yhteiskoulun kouluvuosina tuli näkyviin Urhon tarmokas ja sopivaisuuden rajat ylittävä, vallaton ja reippaisiin otteisiin taipuva luonne. Lukiolaisena 17-vuotias Urho liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui sisällissotaan valkoisten joukoissa. Hän osallistui taisteluihin ja johti Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista. Urho kirjoitti ylioppilaaksi Kajaanin Lyseosta vuonna 1919. Hän suoritti asevelvollisuutensa Helsingin autopataljoonassa ja kotiutui kersanttina.

Opiskeluaika

Urho opiskeli nopeaan tahtiin Helsingin yliopistossa ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1926. Hän oli aktiivinen Pohjois-Pohjalaisessa osakunnassa sekä lainlukijoiden riennoissa ja toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana. Hän kunnostautui myös urheilijana, ollen vuonna 1924 Suomen mestari korkeushypyssä. Hän sai varatuomarin arvonimen vuonna 1928.

Työura

Lakitieteen ylioppilaana ja varatuomarina Urho Kekkonen työskenteli Etsivässä keskuspoliisissa, jossa hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan. Sieltä hän löysi puolisokseen konekirjoittajana toimineen Sylvi Uinon, joka oli kotoisin Karjalan kannakselta, sivistynyt ja älykäs papin tytär. He menivät naimisiin 1926 ja kaksi vuotta myöhemmin syntyivät kaksospojat Matti ja Taneli. Sylvi Kekkosesta kehkeytyi myös kirjailija.

Kekkosen väitöskirja vuodelta 1936 käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukaan. Hänen aatteelliset juurensa olivat vasta itsenäistyneen Suomen kansallismielisessä ylioppilaspolitiikassa. Kansan eheyttäminen, ryssänviha, suomen kielen puolesta käyty kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat myös hänelle tärkeitä. Hän kuului Suursuomea tavoittelevaan Akateemiseen Karjalaseuraan ja oli sen lehden pakinoitsija. Mäntsälän kapinan jälkeen hän erosi Seurasta.

Poliittinen ura

Kekkonen kuului maalta tulleeseen ensi polven sivistyneistöön. Hänen puoluepoliittinen elämänsä alkoi vuonna 1933, jolloin hän liittyi Maalaisliiton jäseneksi, siirtyi maatalousministeriön virkamieheksi ja yritti ensimmäisen kerran eduskuntaan. Kekkonen kävi väitöskirjaansa varten Saksassa ja näki Hitlerin valtaannousun. Hän kirjoitti pamfletin Demokratian itsepuolustus, jossa hän kommunismin tultua Suomessa kielletyksi käänsi katseet äärioikealta uhkaavaan vaaraan. Eduskuntaan Kekkonen pääsi toisella yrittämällä 1936. Saman tien hänestä tuli oikeusministeri Kyösti Kallion hallitukseen. A. K. Cajanderin punamultahallituksen sisäasiainministerinä Kekkosen näkyvimmäksi toimeksi nousi epäonnistunut yritys lakkauttaa äärioikeistolainen Isänmaallinen Kansanliike 1938.

Talvisodan hallitukseen Kekkosta ei otettu. Hän vastusti Moskovan rauhantekoa eduskunnassa maaliskuussa 1940. Sodan aikana hän toimi Siirtoväen Huollon Keskuksen johtajana 1940–1943 ja kaksi vuotta valtiovarainministeriön virastovaltuutettuna tehtävänään valtionhallinnon rationalisointi.

Virkatehtävät ja kansanedustajuus eivät tyydyttäneet Kekkosen toimintatarmoa. Hän ryhtyi kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen suur- ja ulkopoliittisia katsauksia Pekka Peitsen nimellä. Käännekohtaa Kekkosen ajattelussa merkitsi myöhäissyksy 1942, josta lähtien hän etsiytyi niin sanotun rauhanopposition piiriin. Rauhanoppositio oli jatkosodan loppuvaiheessa Suomen politiikassa toiminut, sodan jatkamista vastustanut ryhmä. Jatkosodan jälkeen monet rauhanoppositioon kuuluneet nousivat Suomen politiikan tärkeimpiin johtoasemiin.

Lopullisesti Kekkosen ulkopoliittinen ajattelu kiteytyi vuoden 1944 kuluessa. Tärkeintä oli poistaa Neuvostoliiton epäluulot ja luoda siten edellytykset keskinäiselle luottamukselle. Maalaisliiton puoluekokouksessa 1945 Kekkonen vaati, että ”Maalaisliitolle on vakiinnutettava uuteen maailmanjärjestykseen soveltuva suunta”. Hän edellytti, että ”koko julkisen elämämme on alistuttava hyvän yhteisymmärryksen saavuttamista tarkoittavaan muodonvaihdokseen”.

Lopullisen läpimurtonsa politiikan sisäpiiriin Urho Kekkonen teki, kun hänet valittiin J. K. Paasikiven hallituksen oikeusministeriksi marraskuussa 1944. Hänen vastuulleen tuli sotasyyllisyyskysymyksen hoitaminen. Kun Paasikivestä tuli presidentti 1946, Maalaisliitto ehdotti Kekkosta pääministeriksi, mutta Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) vastustus pudotti hänet. Kekkosesta tuli Suomen Pankin johtokunnan jäsen. Poliittiseksi vaikutuspaikaksi tuli eduskunta, ensin sen varapuhemiehenä ja sitten puhemiehenä. Presidentinvaaleissa 1950 Kekkonen pääsi Maalaisliiton ehdokkaaksi ja kävi vauhdikkaan kampanjan istuvaa presidenttiä J. K. Paasikiveä vastaan. Paasikivi nimitti Kekkosen pääministeriksi vaalien jälkeen. Tätä seurasi vielä neljä muuta Kekkosen hallitusta.

Ensimmäisen hallituksensa loppupuolella Kekkonen alkoi korostaa yhä enemmän Suomen ja Neuvostoliiton välille 1948 solmittua sopimusta ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta (YYA-sopimus), josta tuli ”kaiken perusta”. Kekkonen rakensi idänsuhteista merkittävimmän poliittisen työvälineensä, vipusimen, jolla onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan niin hallitusten kaatoyritykset kuin henkilökohtaisen syrjäyttämisensäkin.

Presidenttiaika, 25 vuotta

Kekkonen valittiin presidentiksi 1956 kahden äänen enemmistöllä sosiaalidemokraattien K. A. Fagerholmiin. SAK julisti yleislakon, joka alkoi uuden presidentin virkaanastujaispäivänä 1. maaliskuuta 1956. Hänen presidenttikautensa merkitsi uuteen aikakauteen siirtymistä. Hänen ensimmäisen virkavuotensa päättyessä yksikään hänen edeltäjistään ei enää ollut elossa.

Kekkosen ulkomaankauppaministeri Ahti Karjalainen johti Kekkosen tuella neuvotteluja, joilla yhdistettiin Suomen halu päästä Euroopan vapaakauppaliiton Eftan tosiasialliseksi jäseneksi 1961 ja halu turvata samalla Neuvostoliiton vaatimat kaupalliset edut. Ratkaisu varmisti Suomen viennin länsimarkkinat ja pysymisen Länsi-Euroopan integraatiovauhdissa.

Kekkonen suunnitteli jo huhtikuussa 1961 eduskunnan hajotusta vaikuttaakseen presidentinvaaleissa vastaehdokkaaksi nostetun, entisen oikeuskanslerin Olavi Hongan takana olevaan liittoutumaan. Neuvostoliitto lähetti lisäksi nootin lokakuun lopussa vedoten maiden välillä solmitun YYA-sopimuksen 2. artiklan tarkoittamaan sodanuhkaan. Tämän niin sanotun noottikriisin kaikista taustatekijöistä ei historiantutkimus ole päässyt yksimielisyyteen. Yleisimmin motiivina pidetään Neuvostoliiton halua varmistaa Kekkosen uudelleenvalinta. Noottikriisin seurauksena presidentti Kekkoselta katosi todellinen oppositio ja hän sai erittäin vahvan, myöhemmin jopa yksinvaltaisen aseman Suomen poliittisena johtajana. Hän rakensi taitavasti tukijoidensa avulla henkilökulttia kansan syvistä riveistä nousseena viriilinä, urheilullisena hiihtäjänä, lenkkeilijänä ja kalamiehenä, joka osasi käsitellä Neuvostoliiton johtoa niin, että Suomi pysyi länsimaisena valtiona.

Suomalaisessa järjestelmässä presidentti ei voi pysyvästi käyttää valtaa ilman puolueiden enemmistön tukea. Tämän varmistamiseen Urho Kekkonen käytti ulkopoliittista ”luotettavuutta”, mikä tarkoitti, että hallitusvastuun ehtona oli Kekkosen ja hänen ulkopoliittisen linjansa tukeminen. Toinen Kekkosen vallankäytön väline olivat hänen ainutlaatuisen laajat henkilökohtaiset verkostonsa: hän piti kiinteää yhteyttä opiskelutovereihinsa ja metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa, järjesti nousevalle älymystönuorisolle niin sanottuja ”lastenkutsuja” Tamminiemessä ja kasvatti luottomiehiä valtionhallinnon eri portaisiin, liike-elämään ja kaikkiin merkittäviin puolueisiin. Hänellä oli kykyä ja tarmoa seurustella mitä erilaisimpien ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa. Hän myös kirjoitti paljon kirjeitä, joita alettiin kutsua myllykirjeiksi, ajaessaan eri asioita haluamaansa suuntaan. Sellaisen kirjeen saaja tiesi, mitä häneltä odotettiin. Vallankäyttäjänä Kekkosta voi verrata sinfoniaorkesterin kapellimestariin, jolla oli henkilökohtainen ote kaikkiin soittajiin hänen johtaessaan omaa sävellystään.

Ulkopolitiikassa Kekkonen toimi yksin, apunaan vain itse valitsemansa avustajat, jotka olivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla joukon ulkopoliittisia aloitteita Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä, rajarauhasta Norjan kanssa ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Aloitteiden tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen soveltaminen eli sotilaallinen yhteistyö Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja vahvistaa siten Suomen puolueettomuuspolitiikkaa.

Vuoden 1968 Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen paine puolueettomuutta kohtaan kasvoi. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei hän jatka presidenttinä, eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto tunnusta Suomen puolueettomuutta. Tshekkoslovakian miehityksestä alkanut maailmanpoliittisen tilanteen ja Neuvostoliiton Suomen-politiikan jyrkkeneminen huolestutti Kekkosta. Hän katsoi olevansa ainoa, joka voisi torjua tämän kasvavan paineen. Hän sai jopa aikaan sen, että hänen presidenttikauttaan jatkettiin neljällä vuodella 1973 säädetyllä poikkeuslailla, ilman vaaleja. Rakas puoliso Sylvi menehtyi vuonna 1974. Vaikka Kekkosella oli useita rakastajattaria, hän ikävöi Sylviään syvästi.

Kekkosen suvereenisti isännöimän Euroopan turvallisuus ja yhteistyökokouksen pitäminen Helsingissä 1975 vahvisti Suomen puolueettomuusasemaa. ETYK:n kolmannen vaiheen isännyys ja sen jälkeiset viikot merkitsivät Kekkoselle pitkän uran täyttymystä. Suomi ja Kekkonen olivat koko maailman silmien alla. Mutta kokouksen jälkeen Suomi ja Kekkonen saivat kokea, että Neuvostoliitto ei ollut tunnustanut aidosti Suomen puolueettomuutta, vaan pyrki YYA-sopimukseen vedoten jälleen sitomaan Suomen tiukemmin etupiiriinsä. Kekkonen onnistui taas erollaan uhkaamalla torjumaan vyörytyksen valtiovierailullaan Neuvostoliittoon 1977. Seuraavana vuonna hän torjui myös puolustusministeri Dimitri Ustinovin ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista.

Valtapolitiikan näkökulmasta vuoden 1978 presidentinvaalit olivat enää näytös. Kekkosen terveys oli alkanut horjua, hän heikkeni ja hänellä oli muistikatkoksia. Silti hänet houkuteltiin viidennelle kaudelle. Tosiasiallista päätepistettä Kekkosen yksinvaltiaan uralla merkitsi huhtikuu 1981, kun pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka Tamminiemestä oli kuulunut sen suuntaisia kehotuksia. Hallituksensa sisäisen enemmistön etukäteen varmistanut Koivisto rikkoi Kekkosen ajan kaavan vetoamalla julkisuudessa siihen, että ”Suomessa hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta”.

Kekkosen jo kauan horjunut terveys petti näkyvästi Islannin kalastusmatkalla elokuussa 1981. Syyskuussa hän jäi sairaslomalle ja pyysi eroa lokakuussa, minkä jälkeen hän ei enää näyttäytynyt julkisuudessa. Kekkonen sairasti Tamminiemessä 1986 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Urho Kaleva Kekkonen on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle. Presidentin virka-asunnosta Tamminiemestä tehtiin Urho Kekkosen kotimuseo.